Muruseni

 

3 vuotta sitten hyvästelin uskollisimman ystäväni ja pitkäaikaisimman "kämppikseni", väsymättömän seuramieheni ja personal trainerini. Jysky,  a.k.a Jysäri, Jysky-Pysky, Isäntä & "Yskä" ;)

Jysky oli rodultaan virallisesti suomenlapinkoira. Papereissa mainittiin kuitenkin, että Jysky kuului paimensukuisiksi lapinkoiriksi kutsuttavaan sukuun, jotka polveutuvat vanhoista poronhoitoalueen käyttökoirasuvuista. Näissä koirissa pyritään säilyttämään paimenkoiran luonne, olemus ja ulkonäkö.

Me ei käyty koskaan Jyskyn kanssa näyttelyissä tms. Otin sen ihan omaksi iloksi ja seuraksi. En muista tarkalleen miksi päädyin juuri tähän kyseiseen rotuun. Lapsuudenkotiin otettiin ensimmäinen koira, kun olin 13-vuotias ja se oli rodultaan shetlanninlammaskoira. Siihen aikaan ei ollut internettiä (ainakaan yleisessä käytössä), mutta jostain tietoa kaivoin sen verran, että kyseessä on yksi terveimpiä koirarotuja ja myöskin rodun ulkonäkö miellytti minua. Kasvattajan kanssa jutellessani hän myös mainitsi, että rotu soveltuu oikein hyvin kerrostaloonkin. Hän sanoi, että pihakoiraksi erossa ihmisistä hän ei suostu koiria myymään.

 

 

Sitten oltiinkin jo Espoossa ensimmäisinä valkkaamassa pentueesta omaa suosikkia. Niillä oli kaikilla alustavat J:llä alkavat nimet. Jysky oli pennuista suurin ja sillä perusteella nimetty. Sen parempaa nimeä en alkanut edes miettimään. Mutta vielä oli maltettava mieli ja lähdettävä "tyhjin käsin" kotiin valmistelemaan pesää uudelle vauvalle.

 

 

 

Elokuun lopussa sitten koitti h-hetki ja lähdettiin noutamaan poika kotiin. Jysky parka, se oli ensimmäinen joka joutui jättämään sisarukset ja muuttamaan pois mamman helmoista. Yksi pentueesta oli tuollainen vehnän värinen ja loput mustia valkoisilla merkeillä.

 

 

 

 

 

En ole varma oliko tämä ihan normaali vieroitusaika pennulle. Mutta kasvattajan toivomuksesta haettiin Jysky jo alle 2kk ikäisenä. Perheessä oli myöskin pieni ihmisvauva ja kasvattaja puhui muistaakseni puhelimessa, että koirien emäkin alkaa olla rasittunut, että mielellään saisi tulla jo pentua hakemaan.

 

 

 

 

 

 

Jysky sai muistoksi tutun tuoksuisen unirätin ja sitten aloitettiin matka uuteen kotiin.

 

 

 

 

 

Kotona se lysähti ensimmäisenä keittiönpöydän alle ja mulkoili sen näköisenä, että täällä en kyllä ala viihtymään! Mutta lopulta uni voitti :)

 

Sitten meni varmaan niinkuin kaikilla muillakin pennuilla uudessa kodissa. Aletaan tutustumaan uuteen "äitiin" ja reviiriin.

 

 

 

 

 

 

Siihen aikaan ei ollut myöskään digikameroita. Pentukuvia tuli kyllä onneksi otettua ihan vanhanaikaisellakin kameralla.

 

 

 

 

 

Jysky ei tehnyt pentunakaan kovin suurta tuhoa kotona. Hieman se kalusi pöydänjalkoja ja söi sohvasta sellaisen pienen lappusen, joka olikin aivan turha siinä. Pidin siltä kengät ym. piilossa, eikä se aikuisenakaan alkanut osoittaa kiinnostusta niitä kohtaan.

 

 

 

 

 

Me asuttiin aluksi puolitoista vuotta aivan kaupungin keskustassa. Eikä ihailijoita ulkoillessa puuttunut! :)

 

 

 

 

 

Sen aikaisessa asunnossa oli muuten hävettävän kaameat lattiat :P

 

 

 

 

 

Jysky oli pennusta vaariin saakka intohimoinen leikkijä. Siinä olisi tosiaan ollut videokamera tarpeen, kun se uitti lelujaan vesikupissa ja tuli olohuoneeseen esittämään uskomattomia piruettikoreografioita samalla heitellen vettä roiskuvia leluja. Vielä vanhana sokeana pappanakin se meni heti leikkiasentoon, kun haistoi kaverin lähellä.

 

 

 

 

 

Myöskin keittiön kaapit ovat kammottavat, mutta ketä sellainen kiinnostaa, kun voi katsoa syötävän suloisen koirulin selkää sen syödessä :)

 

 

 

 

 

 Jysky söi koko ikänsä pääasiassa kuivaruokaa. Pentuna erikoisliikkeestä hankittavaa Eukanubaa, aikuisena Pedigreetä ja lopulta vanhana eläinlääläristä tilattavaa Hill'sin erikoisruokaa sokeritautisille koirille.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Jyskyllä oli jonkin aikaa kuvassa näkyvä kirpputorilta hankittu oma nojatuoli, mutta se hajosi varmaan liian kovan käytön seurauksena.

 

 

 

 

 

 

Jysky oli hurjan ilmeikäs ja varmasti myöskin hyvin älykäs. Paimensukuisena rotuna sen seuranpito oli hyvinkin intensiivistä ja myöskin keskusteluun "osallistuminen" hyvin yleistä. Se loikoili aina ihmisen/ihmisten lähistöllä ja oli vieressä melkein pelkän ajatuksen voimalla. Mökillä sen paimentajanluonne tuli entistäkin selvemmin esille, jos joku seurueesta poistui pihanperälle sai Jyskystä aina haukkuvan seuralaisen oven taakse odottamaan :)

 

 

 

 

 

 

Eräs nimeltä mainitsematon sukulainen on saanut hieman kuulla tupakansavustaan, joka pilasi nämä iloiset kuvat saaressa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Jysky oli eläinlääkärinkin mukaan vahva ja elämänhaluinen koira. Nämä sanat voin täysin allekirjoittaa. En muista kertaakaan, ettei sitä olisi huvittanut syödä tai lähteä ulos. No, sokeuduttuaan se alkoi hieman hidastella ennenkuin älysin asian ja eläinlääkäri varmisti diagnoosin. Sittenkin se oppi hyvin nopeasti uudet käskyt "varo" ja "nosta jalkaa" ja taas alkoi kulkeminen ulkona sujua.

 

 

 

 

 

Jysky oli melkein 10 vuotiaaksi saakka täysin terve. Sitten alkoi ilmaantua vanhuudenvaivoja. Yksi poskihammas poistettiin ja anaalirauhasten tulehdus hoidettiin. Kunnes sitten melkein 11 vuotiaana löytyi diabetes ja sen jälkeen kaikenlaisia tulehduksia seurasi useammin. Mutta alun hankaluuksien jälkeen alettiin pärjätä hyvin sokeritaudinkin kanssa ja tuttu elämänilo oli taas päällimmäisenä. 

 

 

 

 

Viimeisenä keväänä Jysky sitten sokeutui ja sen jälkeen aloin huomata, että se pelkäsi yksin oloa kotona. Alkoi usein haukkumaan, jos joutui olemaan hetkenkin yksin. Siinä sitten päivä kerrallaan eleltiin ja usein käytiin eläinlääkärilläkin. Enimmäkseen Jysky oli kuitenkin oma innokas itsensä, tykkäsi käydä ulkona ja haistella kavereita ja ruoka maistui ja mummin vierailutkin piristivät.

 

 

Viimeinen matka tuli kolme vuotta sitten kuitenkin yllätyksenä, yht'äkkiä ei pysynyt mikään sisällä ei ruoka eikä vesi. Aikaa tutulle lääkärille ei saatu ja matkalla naapurikaupunkiin auton takapenkillä Jysky sylissä aloin varovasti pohtia, että olisiko tämä nyt tässä. En haluaisi joutua tilanteeseen, että löydän kuolleen koiran kotoa tai että se joutuisi suuria kipuja kärsimään. Eläinlääkärin kanssa sitten keskusteltiin ja hän johdatteli ajatusta, että vaivaa on vaikea selvittää ja elämänlaatu on selvästi jo koiralla laskenut. Kuukausien alitajuinen valmistautuminen sitten sai päätepisteensä ja ilmoitin rauhallisesti, että kyllä minä päästän Jyskyn nyt lähtemään. Lääkäri antoi rauhoituksen ja jätti meidät kahden kesken hyvästelemään.

 

 

 

 

 

 

Toivottavasti kukaan ei pahastu tai kauhistu tätä viimeistä kuvaa. Mulle oli vaan tärkeää saada vielä viimeinen muisto Jyskystä. Ja nähdä miten kaunis ja itsensä näköinen se oli vielä viimeisellekin matkalleen lähtiessään.

 

 

 

 

 

Se on sitten eri asia miten rauhallinen olin yksin kotiin tullessa. Varmaan jokainen saman kokenut tietää kertomattakin...